Matkalla kotiin

IT-työläisen Sannan elämästä alkoi kadota voima ja eräänä päivänä hän huomasi olevansa täysin poikki. Oli löydettävä toinen tapa elää. Sanna tutustui ensin reikiin ja sitten kehoterapiaan.

Matkalla kotiin - Miten reiki ja kehoterapia ovat auttaneet minua matkallani?

Muutama vuosi sitten olin työmäärän alle lyhistymässä oleva IT-työläinen. Vapaa-aikanani olin siellä ja täällä aktiivinen harrastaja ja osallistuja. Halusin olla täydellinen, halusin miellyttää kaikkia, halusin, että minut hyväksytään. En sietänyt kritiikkiä tekemisistäni tai tuotoksistani. Kontrolloin ja hallitsin kaikkea. Jälkikäteen tarkasteltuna näen, että olin vuosien saatossa sitonut sisäiset voimavarani joko menneen tai tulevan murehtimiseen ja padonnut sisääni suuren määrän lapsuuden, murrosiän ja aikuisuuden tunnereaktioista. Vapaat energiavarastoni olivat lähes tyhjät ja maailmani sortui pienimmästäkin vastoinkäymisestä. Kaikki luovuus oli tiessään.

Isänpäivänä 2004 tapahtui jotain, mikä katkaisi kamelin selän. Tuosta "maailmanlopusta" selvittiin säikähdyksellä mutta silloin annoin itselleni luvan olla heikko, luvan pysähtyä. Maailmankaikkeus oli pyytänyt minua pysähtymään aikaisemminkin monin eri tavoin mutten ollut kuunnellut – nyt oli pakko. Olin kerta kaikkiaan niin loppu.

Maattuani melkein kaksi kuukautta sängyssä jaksamatta tehdä yhtään mitään, syvältä sisältäni nousi vahva tunne ja halu – haluan parantua. Oli löydyttävä jokin toinen tapa elää. Mieliala- ja nukahtamislääkkeet eivät enää olleet ratkaisu.

Ensi alkuun minut johdatettiin reikin pariin. Tunsin heti, että tämä voisi olla minun juttuni. Kävin reikikurssin ja hoidin itseäni päivittäin, osallistuin reiki-iltoihin. Vähitellen voimavarani rupesivat lisääntymään aivan huomaamattani. Kolmen kuukauden kuluttua kuulin itseni sanovan psykiatrilleni, että haluan lopettaa lääkityksen. Yhteisellä päätöksellä niin myös tapahtui.

Tein töitä itseni kanssa reikin avulla noin vuoden ja pikkuhiljaa mieleeni kehittyi halu jatkaa tutkimusmatkaa itseeni myös muilla keinoin. Pitkään mietin, että uskaltaisinkohan mennä Kari Paulukselle kehoterapiaan, kun en oikein tiennyt, mitä se on. Miten kehtaisin soittaa tilatakseni aikaa, etten vaan häiritsisi Karin tiukalta tuntuvaa aikataulua. Kummallisia ajatuksia – tekosyitä kaiketi. Viimeisen rohkaisun sain Karin haragei-kurssilta. Uteliaisuus ja ennen kaikkea halu parantua voittivat tuon taistelun.

Koska olin tehnyt jo töitä itseni ja kehoni kanssa, kehoterapiat olivat alusta lähtien melkoista puskemista: hengitettiin kaaosmaisesti milloin mihinkin osaan kehoa, päätä piti heiluttaa, jalkoja pyörittää ja ties mitä kummallista. Piti tiedostaa ja pysyä kehossa, mistä olin aina paennut. Seurauksena näistä kehoni nytkähteli holtittomasti, oksensin, itkin ja huusin. Välillä minua kuumotti, välillä paleli luita ja ytimiä myöten. Kehoni oli sisältä kuin neuloilla täytetty niin valtavasti hermostoni pisteli. Ja kerta toisensa jälkeen Kari käski vain jatkaa. Hirveää. Joka kerta kuitenkin huomasin varaavani uuden ajan noin kuukauden päähän, en voinut enää lopettaa. Ihan selvästi tarvitsin tuota kaikkea.

Kerran, kun Kari oli käskenyt minun tehdä kolmea asiaa yhtaikaa, purskahdin nauramaan, kun tajusin, etten mitenkään pysty kontrolloimaan saman aikaisesti hengitystä, pään heilutusta ja nilkkojen pyöritystä. Tajusin, että tätä kaaostahan kehoterapialla haetaan, jotta päästäisimme irti kontrollista ja antautuisimme elämälle.

Kehoterapian lisäksi hoidoissa tehtiin välillä reikihoitoa. Erityisesti kun olin fyysisesti väsynyt, reikihoito teki hyvää. Karin vahva läsnäolo ja kädet, jotka eivät vaatineet minulta mitään, vain välittivät minulle voimaa jatkaa arjen keskellä, ja henkinen kasvunikin sai siitä tukea.

Ajan kuluessa mieleni ja kehoni ovat rauhoittuneet. Hoidot ovat keventyneet, pusketaan vähän vähemmän – en tarvitse kovaa puskemista enää, suostun päästämään irti vähemmälläkin. Olen oppinut luottamaan, että on turvallista päästää irti. Kehoni reaktiot ovat pehmenneet. Jännitysten alta purkautuu jonkin verran erilaisia mielikuvia mutta suurimmaksi osaksi hoidoista tulee vain hyvä olo, mikä näkyy ja tuntuu myös ulkopuolisille. Usein saankin palautetta, että mitä olet tehnyt itsellesi, kun suorastaan säkenöit.

Alkaessani käydä hoidoissa kuvittelin olevani sitä parempi asiakas, mitä rajumpia reaktioita saan aikaan, kunnes opin tietämään ja nauttimaan myös pienistä reaktioista ja ymmärsin, että nekin ovat yhtä arvokkaita itseni kannalta. Minulla ei myöskään ole enää tarvetta miellyttää Karia terapeuttina – käyn hoidossa itseni, en Karin, takia.

Karin hoidossa tunnen aina tulevani hyväksytyksi juuri sellaisena kuin sinä päivänä olen, tunteineni, tuntemuksineni, reaktioineni, kokonaisvaltaisesti. Tuossa hyväksymisen ilmapiirissä on turvallista etsiä tietä yhä syvemmälle itseeni ja kohdata matkalla vastaantulevat "menneisyyden peikot". Olen oppinut täysin luottamaan Karin kykyyn käyttää sellaisia keinoja, joita minä kunakin hoitokertana tarvitsen. Yksikään hoito ei ole toisensa toisinto, vaan joka kerta se on uusi, tuore ja erilainen – juuri sellainen kuin pitääkin.

Olen käynyt Karin hoidoissa säännöllisesti nyt kohta 2 vuotta. Reikin ja kehotyöskentelyn ansiosta kehoni ja koko olemukseni ovat muuttuneet. Kehotietoisuus on lisääntynyt, mieli on rauhoittunut, kiire on vähentynyt, rauha ja rakkaus täyttävät yhä enemmän olemustani. Näin jatkan matkaani kotiin. Matkan teko helpottuu viikko viikolta, mutta sitkeyttä se on vaatinut ja vaatii edelleen. Tuolla matkalla voimani nousee heikkoudestani, siis suostumisestani olla elämän virran vietävänä, kasvavasta kyvystäni olla läsnä jokaisessa hetkessä ja ottaa vastaan se, mitä elämä antaa – sellaisenaan, tuomitsematta ja arvostelematta itseäni tai muita - sekä luvasta olla kontrolloimatta kaikkea. Taitan matkaa kuitenkin vapaaehtoisesti ja hymyissä suin, elämällä elämää.

Kaiken alku ja loppu sisältyvät siis ymmärrykseen siitä, että parantumiseni ja eheytymiseni, kotimatkani, edellytyksenä on ottaa vastuu itsestäni, ajatuksistani ja teoistani. Tuo oivallus on auttanut minua raivaamaan pois parantumisen tieltä tiedostetut ja ennen kaikkea tiedostamattomat esteet. Käsitän, että ilman omaa haluani parantua kukaan hoitaja, lääkäri tai lääke ei yksin voi minua parantaa.

Olen edelleen IT-työläinen mutta maailmani on erilainen. Yhä useammin tunnen suurta iloa ja kiitollisuutta pelkästä olemisesta. Mielen piirtämä draama on väistymässä. Olen lähestymässä kotia.

Toivotan sinulle hyvää ja turvallista matkaa omalle tiellesi.

Sanna, 42
11.11.2007