Kehoterapia vei vanhan tuskan äärelle
Marjaana alkoi muistaa omaa lapsuuttaan ollessaan pienen esikoisvauvan äiti. Kehoterapia vei mukanaan, ja Marjaana tutustui omaan kehoonsa ja tunteisiinsa uudella tavalla.
Kehoterapia vei vanhan tuskan äärelle
"Lapsuus on se perusta, jolle nykyinen elämämme rakentuu. Kun tiedostamme menneisyyden vaikutukset tähän hetkeen, voimme paremmin ymmärtää nykyistä elämäntilannettamme --", tankkasin Kari Pauluksen kehotietoisuusryhmistä kertovaa kurssiesitettä sumuisten silmien läpi kerta toisensa jälkeen. Olin kolme viikkoa aikaisemmin synnyttänyt esikoiseni ja valvonut kaiket yöt jo melkein neljä viikkoa. En pystynyt ajattelemaan montaakaan asiaa selkeästi, mutta jotenkin nuo lauseet puhuttelivat minua. Palasin lasta katsellessani jatkuvasti omaan vauva-aikaani: olen käsivarsien ympäröimä, kirkas aurinko paistaa silmiin, välähdyksiä, valoja, ääniä – tunnelmia, joita en osaa sanoin selittää.
Olin tutustunut Kariin pari vuotta aikaisemmin reikikurssilla ja tiesin hänet empaattiseksi ja ammattinsa vakavasti ottavaksi ihmiseksi. En oikein tiennyt, mitä kehoterapia on, mutta voisin kai mennä näin aukinaisena ja herkistyneenä kurssille luottaen siihen, ettei Karin kurssilla pakoteta mihinkään sellaiseen, mihin en itse olisi valmis. Ensimmäinen osa kehotietoisuusryhmästä pidettiin, kun olin kolme kuukautta vanhan pienokaisen äiti. Hormoonit hyrräten ja rinnat maitoa tahkoten menin mukaan.
Ensimmäinen kurssi vei. Teoriaosuus oli kiinnostava, mutta halusin kiivaasti jotain omakohtaisempaa. Ensimmäinen hengitysharjoitus tuntui hyvältä ja pahalta yhtä aikaa. Tunsin tukehtumista ja jännityksen vapautumista. Oksetti. Vanhoja asioita jostain kaukaa tuli pintaan ja halusin niistä pian eroon. Ensimmäisessä hoitoharjoituksessa hoitopöydällä päästin kaiken ulos. Itku ja huuto tulivat niin syvältä, että ne ravisuttelivat koko kehoa. Tunsin vanhaa tuskaa, mutta olin tässä. Kurkkuni aukesi ja siitä kuuluvat äänet olivat puhtaita ja soivia. Purkaus oli rankka, mutta olo oli helpottunut. Siinä oli jotain alkukantaista, aitoa. Se oli vauvan huutoa.
Halu jatkaa oli kova. Luin kirjallisuutta ja tein hengitysharjoituksia kotona. Kävin Karilla kahdesti hoidossa ennen seuraavaa kehoryhmää. Ihmeellistä oli, että aloin arkipäivässäni tuntea kehoni kroonisia jännityksiä. Olin kaikki nämä vuodet jännittänyt joitain paikkoja silloinkin, kun luulin olevani täysin rento. Kehon jännitysten ja mielen jännitysten välille alkoi tulla yhteyksiä. Aloin ymmärtää kehoani paremmin: mikä kohta selässä on aina jäykkä ja miksi se on, miksi toinen hartia kipeytyy jatkuvasti, vaikka toinen ei tai miksi nieleskelen useammin kuin oikeastaan olisi tarvetta.
Toinen kehoryhmä ei jättänyt minua kylmäksi. Purkauksia tuli, mutta ne eivät olleet enää ulkoisesti niin rajuja. Kokemuksessa oli enemmän sisäistä voimaa ja jotakin rakentavaakin. Kolmanteen ryhmään en mennyt. Huonot unet lapsen kanssa alkoivat tehdä arjestani yhä sumuisempaa. Oli aika ottaa rauhallisesti ja jättää purkautumiset myöhempään.
Kehoryhmämme halusi kolmannen osan jälkeen jatkaa, ja hyppäsin taas porukkaan mukaan. Koulutuksesta on kerta kerran jälkeen tullut vaativampaa ja omakohtaisempaa, jossa antautuminen työskentelylle ennen kaikkea itsensä kanssa on jatkamisen ensimmäinen edellytys. Olen siihen valmis. Olen edelleen valmis katsomaan itseäni silmästä silmään ja ottamaan vastaan pelot ja kipeätkin muistot. Luotan siihen, että ihminen paljastaa itselleen vain sen määrän kipeitä asioita, minkä hän on valmis ottamaan vastaan.
Kehotietoisuusryhmien keskeinen tehtävä on kouluttaa oppilaista terapeutteja. Itse en tähtää hoitotyöhön, vaan jatkan matkaani omaan itseeni. Se on toistaiseksi sopinut myös muun ryhmän tahtiin.
Marjaana, 34
7.1.2008